Rakennusarkkitehti.

Joensuu.

Syntyisin: Jehkilä, Suojärvi.

Nimenmuutos 10.6.1947: Vasili Surma > Vilho Suonmaa.

Syntymä / Birth / Рождение:

Vasili Surma syntyi Suojärven Jehkilässä 24.04.1935.

Avioliitto / Marriage / Брак:

Vilho avioitui Eeva Auerin kanssa.

Kuolema / Death / Смерть:

Vilho Suonmaa kuoli 23.06.2004 Pyhäselällä.

Elämäkerta / Biography / Биография:

Vasili Surma syntyi Suojärven Jehkilän kylässä 24.04.1935 myllläri-isänsä Vasili Surman täyskaimana. Olga-äidin sukujuuret menivät Aunuksen Karjalan Veskelyksen Metsäkylään. [1, 2, 3]

Elämää lapsuuden Suojärvellä

Lapsuuden asuinpaikka Suojärven Suojoen vieressä jätti viehtymyksen koskimelontaan, joka sai seurakseen rämäpäisiä harrastuksia. Keskikoulussa Suonmaa rakensi jäädytetyn surmanajokirnun koulun pihalle, jossa ajettiin polkupyörillä. Aikuisiällä hän ajoi kilpaa rallia, hommasi lentolupakirjan ja lensi liitovarjolla. [1, 3]

Isojako oli Suojärvellä toimitettu 1916 ja tilojen perintökirjat luovutettu vasta vuonna1922. Suurperhe kaikkine rakennuksineen oli isojaon jälkeen siirretty aiemmasta paikasta uudelle Kumoivaara-tilalle. Vanhalla isännällä Ivan Grigoreinpojalla oli tällöin jo useampi aikuinen poika rakennuksia siirtämässä. Kumoivaaraan rakennettiin myös uusi talo, jossa suurperhe asui aluksi yhdessä. Karjalainen suurperhe tarkoitti tuohon aikaan usean sukupolven asumista yhdessä miniöineen ja lapsineen. [4, 3]

Suojärvellä elämä alkoi 1930-luvun lopussa toipua rajan sulkeutumisesta, isonjaon kuohuista ja uuden metsäteollisuuden tuomista muutoksista. Koulujakin oli rakennettu usealle kylälle, ja kodin lähelle Kuikanselkään valmistui vuonna 1928 kansakoulu. Jehkilässä kauppoja oli jo kaksi, kunnalliskoti ja Jehkilän koskissa useita myllyjä. Surma-sukunimi mainitaan tilallisilla ensimmäisiä kertoja Akimistossa 1700-luvulla. [4, 3]

Talvisodan syttyminen

Vasili, "Ville" muisti vielä aikuisena, kun hänet herätettiin pukeutumaan kiireesti. Ihmetystä aiheutti lupa pukea uusi, juuri lahjaksi saatu villapaita päälle. Olga-äiti oli ollut töissä kylällä kolmen kilometrin päässä ja pojat kahdestaan kotona, kun pari tuntia kestänyt kranaattitulitus oli alkanut. Sota ja raja olivat vain muutaman kilometrin päässä. Sotilaat antoivat Olgalle luvan juosta taistelualueelle hakemaan kotiin jääneitä lapsia, sillä perheen isäkin oli myllyllä töissä. Ville oli neljä vuotta ja Benjam-veli yksitoista vuotta. Aluksi vastaan oli tullut puolipukeisia ihmisiä kantaen lapsiaan, joilta Olga kyseli, onko heidän lapsiaan näkynyt. Ei ollut ja ihmiset sanoivat kotiin pyrkivälle Olgalle: Elä mene tapettavaksi. Olga rukoili ääneen apua juostessaan pommituksen ja metsän läpi ja pääsi kotiin. Ville kertoi myöhemmin, kuinka he seisoivat portailla ja ihmettelivät, kun kranaatit lensivät mökin yli ja jytkähtelivät pellolle. Kotiin saavuttuaan Olga löysi Villen pihalta, joka kertoi äidilleen: Mamma, meille tuli tänä aamuna tänne sota. Talo oli mäellä ja sattui linjalle, kun venäläiset yrittivät räjäyttää kylän sillan. Ennen Olgan kotiintuloa oli Vasili-isä myös kiirehtinyt myllyltä kotiin pommituksen alkaessa ja lähetti Benjamin viemään Olgalle passia, että hän pääsee sotilaiden vartioimalle sota-alueelle kotiin. Olga tuli metsien läpi ja Benjam kulki tietä pitkin, joten he eivät kohdanneet. Benjam löysi äitinsä kiireessä tiputtaman villatakin ja luuli äitinsä menehtyneen pommituksessa. Kotiin saapunut äiti taas luuli jo poikansa menneen suoraan tapettavaksi. Kun Benjam saapui kotiin takaisin, kuvaili Olga taivaan avautuneen hänelle, kun näki poikansa hengissä. [4, 3]

Evakkotie

Evakkoon lähtiessä otettiin kotoa vain sen verran ruokatavaraa kuin kävellen saatiin kuljetettua, eläimet jätettiin navettaan. Jättäessään lehmille heiniä ja lampaille maitoa pulloon, Olgan näki, että lehmien silmät valuivat vettä. Ne tiesivät. Olga luotti, että sotilaat antavat ruokaa eläimille, mutta eihän niin ollut käynyt. Villelle Olga pyysi kyytiä vanhalta isännältä, Villen isoisältä Ivanilta, sillä nelivuotias ei jaksaisi kävellä. Muu perhe käveli useita kymmeniä kilometrejä Vuonteleen kautta Ägläjärvelle, josta jatkettiin Värtsilään, jonne Ville oli jo saapunut muun suvun kanssa. Ville muisti vielä aikuisena punaisena liekehtivän taivaan, kun lähdettiin ensimmäiselle evakkoretkelle. Perhe pakeni kello kolmelta, neljältä olisi jo ollut myöhäistä. [4, 3]

Neljävuotiaan pojan maailma mullistui, mutta perhe pääsi pakoon sota-alueelta. Viereisen, myöskin rajan pinnassa olleen Moisseinvaaran kylän asukkaat eivät ehtineet lähteä evakkoon, vaan jäivät neuvostojoukkojen vangeiksi, kuten Hyrsylän asukkaatkin. Korpiselästä eteenpäin matka johti Rautalammin kautta Alahärmään, jossa asuttiin vuoteen 1942, pikkusisko Eiran syntymään saakka. Rautalammilla perhe majaili jonkin aikaa talossa, jossa muiden huolien lisäksi Olga pelkäsi talon kiivaan isännän hermostuvan vilkkaaseen Vilho-poikaan ja tekevän tälle jotain vahingollista. Pohjanmaalla Ville sai kuulla olevansa ryssä. Hän suivaantui tästä ja muisteli myöhemmin että kapinoi nimittelyä vastaan. Evakkomatka toi myös uutta ja Alahärmästä löytyi ensimmäiset leikkikaverit, Pirkko, Paavo ja Erkki. [4, 3]

Jatkosodan puhjettua kesäkuussa 1941 Vasili-isä oli työvelvollisena Salpalinjaa rakentamassa Savonlinnan seudulla. Perheen isä Vasili oli vapautettu sotapalveluksesta nuorena näkövamman vuoksi ja oli muutenkin ”yli-ikäinen” sodankäyntiin. Ikävissään Olga pyysi miestänsä järjestämään hänellekin linnoitusalueella töitä. Niitä järjestyikin ruoka- ja vaatehuollon parissa ja Olga matkasi sinne Villen kanssa. [4, 3]

Suomalaisten joukkojen edettyä rintamalla, kuitenkin vielä sodan ollessa käynnissä, pääsivät monet muuttamaan takaisin kotiseudulle. Myös Surman nelihenkinen perhe lähti takaisin, keväällä 1942, vastasyntyneen lapsen kanssa. Kevät Suojärvellä oli kylmä ja aluksi savusaunassa Laurosilla majailtuaan, Olga pääsi lasten kanssa Köntän taloon uunin pankolle majaa pitämään. Suomalaiset polttivat Jehkilän talot tuhoamissuunnitelman mukaisesti jo vuonna 1939 talvisodan alkaessa, että ne eivät jää majoitustiloiksi maahantunkeutujan käyttöön ja näin edistä heidän asemiaan sodassa. Kylästä hiukan syrjemmässä sijainnut ja heti rintamalinjassa kiinni ollut Surman perheen talo oli nopean lähdön vuoksi jäänyt polttamatta, mutta talo oli kadonnut paikaltaan. Todennäköisesti puuttuvien palojälkien vuoksi, Vasili-isä on osannut etsiä talonsa hirsiä lähialueelta. Venäläiset olivat purkaneet juuri talvisotaa edeltäneenä kesänä rakennetun talon ja hirret oli siirretty naapurikylään Kuikanselkään, josta Vasili-isä tunnisti talonsa. Hän siirsi hirret takaisin ja kesän perhe asui navetan vintillä kotia uudelleen rakennettaessa vuonna 1943. [4, 3]

Elämää alettiin rakentaa jälleen Karjalaan ja kahden kilometrin päässä sijaitseva Suojärven Kuikanselän koulu avattiin 1942. Alueella oli paljon evakosta palanneita lapsia, sillä koulussa oli 60 oppilasta. Alkuperäinen koulurakennus oli tuhoutunut talvisodassa ja koulu toimi vuokrahuoneessa. Ville sisäänkirjoitettiin Kuikanselän alakansakoulun ensimmäiselle luokalle 23.8.1943 kahdeksantoista muun ekaluokkalaisen kanssa. Marraskuussa koulussa annettiin rokotus, jonka jälkeen miltei kaikki sairastuivat ja koulu suljettiin yhdeksitoista päiväksi. Loppukeväästä lapset luokassa olivat poissa koulusta paljon, myös Vilho. Olot Suojärvellä eivät olleet helpot ja oli yhä sota. [4, 3]

Kesäkuun lopussa 1944 suurhyökkäyksen alettua Aunuksessa oli edessä toinen lähtö Suojärveltä. Muu suku Surmalasta saapui Vesannolle jo annettuna lähtöpäivänä 20.6.1944, mutta Olga ei halunnut tällä kertaa jättää eläimiään vieraille, vaan päätti kävellä lehmiensä Sirun, Omenan ja Helunan kanssa Savoon. [4, 3] Vasili-poika joutui perheestään eroon Savoon, Vesannolle, ja lähetettiin siskonsa kanssa sotalapseksi Keski-Ruotsin Sörmlantiin. [1, 3]

Sotalapsena Ruotsissa

Villen määränpää Ruotsissa oli Dunker, jonne hänet sijoitettiin 7.10.1944. Ruotsiin lähdön aikoihin astui voimaan välirauhansopimus. Ruotsissa Villellä oli aluksi koti-ikävää, tavat tuntuivat oudoilta, mutta olot olivat hyvät ja turvalliset. Siellä Ville kävi toisen luokan kansakoulusta, ja muuttuneesta kielestä huolimatta hänet muistettiin ahkerana ja hyvänä oppilaana Dunkerissa. Hän arveli aikuisena, että ruotsin kielen oppiminen innosti myöhemminkin koulun käyntiin, joka ei ollut yleistä talonpoikien lapsilla. Yhteys ruotsinperheeseen säilyi Villen elämän loppuun saakka. [4, 3]

Olga-äiti lähetti Lasten siirtokeskukseen kirjeen heinäkuussa 1945, jossa hän toivoo lasten palautusta kotiin ensimmäisessä erässä, perustelunaan koulunkäynti ja kova ikävä ja kaipuu saada lapset kotiin. [4, 3]

Vesannolla

Paluu Suomeen Vesannolle tapahtui syksyllä 1945. Ville jatkoi kouluaan Vesannolla yläkansakoulun 1. luokalla. Muutokset näkyivät ensimmäisen syksyn todistuksessa, jolloin keskiarvo jäi seitsemään ja puoleen. Perhe oli karjalankielinen, Vesanto suomen kielen ja savon murrealuetta ja edellinen vuosi oli mennyt vain ruotsia puhuen ja sitä oppien. Aluksi koulunkäyntikin vaati normaalia enemmän ja seuraavana syksynä keskiarvo oli jo kahdeksan ja puoli. [4, 3]

Ville viihtyi Vesannolla ja siellä hän sai ystäviä, joiden kanssa myöhemmin Ville kävi kirjeenvaihtoa. Vaikeista oloista huolimatta evakkovaihe Vesannolla jätti hyviä muistoja. Karjalaisen luonteen avoimuus ja sopeutuvuus auttoi perhettä uusilla paikkakunnilla suhteiden luomisessa ja selviytymisessä. [4, 3]

Nurmeksessa

Sotien jälkeen perhe sai kylmän asutustilan Nurmeksen Känkkäälästä Porokylän suunnalta. [1, 3] Keväällä 1947 perhe muutti tilalleen, jolla ei ollut mitään rakennuksia. Villen isä ja Benjam olivat käyneet etukäteen katsomassa paikkoja ja mieltyneet Känkkäälään, joka sijaitsi kuuden kilometrin päässä Porokylästä. Vasili-isä aloitti jälleen rakentamaan taloa, perheen asuessa pari vuotta saunassa. [4, 3]

Sukunimi Surma muutettiin Kymen lääninhallituksen päätöksellä 10.6.1947 nimeksi Suonmaa. Osa Vilho-isän veljistä otti sukunimekseen Sulmion ja osa Sulka-ahon sekä kolmen veljeksen perheet ottivat nimen Suonmaa. Nimenvaihto auttoi uuteen ympäristöön sopeutumisessa. [4, 3]

Uran alku

Nuorempi Ville halusi rakennusalalle. Hän luki Tampereella rakennusinsinööriksi. Helsingin ja Lapin työvaiheiden jälkeen hän asettui perheineen Joensuuhun, työskenteli aluksi Hakaloiden toimistossa ja perusti sitten oman. Ensimmäiset rakennukset nousivat 1964, Auto-Karjalan ja Pohjolan Renkaan talot Joensuuhun, ja Ilomantsin Rahatalo. Ne olivat moderneja liiketaloja. [1, 3]

Rakennusarkkitehti Vilho Suonmaa jätti Pohjois-Karjalaan ja naapurimaakuntiin ilmeisesti sadoissa laskettavan rakennusten perinnön. On liikerakennuksia, kerros-, rivi- ja omakotitaloja ja vapaa-ajan asuntoja, huomiotaherättävimpinä kirkolliset rakennukset ja karjalaisuutta henkivät hirsilinnat, yhtenä tunnetuimpana Bomban talo Nurmeksessa, joka syntyi Jarmo Santalan kanssa. [1, 3]

Karjalaistyyppisiä taloja Ville suunnitteli kymmenittäin. Minä sain sen kuvan, että se oli jonkinmoisen kodin etsimistä, miettii Paavo Ratilainen. [1, 3]

Rääkkylän Oravisalon Mölsänniemestä Osuuspankin OP-Tupa, yksi Suonmaan massiivisista karjalaisista hirsilinnoista. Linna seisoo niemellään ylväänä ja kauniissa kunnossa. Täällä kelpaisi kuunnella Ukonselän tuulia ja katsella auringonlaskuja.

Bomban talo

Vuonna 1960 esiintyi ensi kerran julkisuudessa ajatus talon uudelleenrakentamisesta. Hankkeen ensisijaisena viejänä oli Suojärven Pitäjäseura. Seura asetti vuonna 1974 talotoimikunnan tutkimaan uudelleenrakentamisen mahdollisuuksia ja seuraavana vuonna tehtiin päätös talon rakentamisesta. Vuonna 1976 tuli hankkeeseen mukaan Karjalan Liitto, ja samalla hanke laajeni kokonaisen perinteisen karjalaiskylän rakentamiseksi. Bomban talo ja kylä valmistuivat 1. elokuuta 1978. Bomban talon suunnittelivat alkuperäisrakennuksen pohjalta Vilho Suonmaa ja Jarmo Santala. [6, 3]

Paavo Harakka kirjoittaa Bomban talon syntyvaiheista karjalankielellä [7, 3]:

Suojärven Pidäjäseuran kesses oľi paginois jo 1960-luvul karjalataloin luajinda ezikuvana Suojärven kuuluža Bomban taloi. 1970-luvul algoi siit tovessah tapuhtuo. Taloi urakoittšijaksi vaľľittih suojärveläńi Pekka Tavi. Häi oľi jo brihattšusena nähnyt alguperäzen Bomban taloin, mi purrettih aigoinah 1934 da parret juattih Bomban taloin veľľeksien kessen. Suojärveläńi Vilho Suonmaa luaďi Bomban taloin da arkkitehti Erkki Helasvuo karjalazen hierun taloloin piirrustukset.

Kirkollisten rakennusten suunnittelu

Kirkkosuunnittelulla on arvostettu sija arkkitehtuurissa. Mukana on henkisyyden ja vapauden ulottuvuus, tosin herkästi myös ollaan törmäyskurssilla vanhoillisten tilaajien kanssa. Näitä rakennuksia ortodoksinen Vilho Suonmaa paloi suunnittelemaan. [1, 3]

Lintulan luostarin kirkko

Lintulan luostari 60-luvulla käynnisti Vilho Suonmaan kirkolliset suunnittelutyöt. Aloitteen Lintulan rakentamisesta teki Joensuun ortodoksinen mieskuoro, jossa Suonmaa lauloi bassoa. Vilho Suonmaalta tilattiin ensimmäinen suunnitelma vuonna 1963, ja ensimmäinen uusi asuntola syntyi 1966. Asuntolaan liittyvän kirkon rakennustyöt odottivat varainkeruuta, ja kirkko päästiin vihkimään käyttöön 1973. Myöhemmät laajennukset ovat muuttaneet Suonmaan alkuperäistä kokonaisuutta. Lintulan luostarin valkoiset rakennukset sointuvat hyvin hankimaisemaan. Rakennukset asettuvat kehämäiseen luostarimuotoon, asuntolasiipeen yhtyy keskelle kohoava kellotorni ja sen takainen kirkko. 1960-luvun valokuvissa kokonaisuus on harmonisempi, kirkkoon on rakennettu sittemmin täydennysosa, joka rikkoo sisäänkäynnin julkisivun tasapainoa. [1, 3] Lintulan luostarin kirkosta luostarin sivuilla

Pyhän Apostoli Andreaksen tsasouna

Tie kiemurtelee lumisessa kuusikossa. Tohmajärven Petravaara on Vaara-Karjalaa, vanha ortodoksikylä, jonne jäi idänuskoisia vielä silloinkin, kun tohmajärveläistä ortodoksista karjalaisväestöä siirtyi 1600-luvulla Tverin Karjalaan. Ennen kylän taloja, kuusikkoisessa rinteessä piileskelee rakennus, jonka ohitse ajaa helposti ensimmäisellä kerralla. Petravaaran rukoushuone on näyttänyt uutena, 1960-luvun värivalokuvassa erilaiselta. Tuoreenkeltainen pystylaudoitus on vaihtunut vuosikymmenten mittaan synkäntummaan maaliin. Kerran avara tontti on kasvamassa umpeen. Siitä ei päästä kuitenkaan mihinkään, että 1966 valmistunut rakennus, virallisesti Pyhän apostoli Andreaksen tsasouna kuten Liperissäkin, on ortodoksiseksi rakennukseksi poikkeuksellinen. Suonmaa varioi kenkälaatikkomuotoa jatkamalla tasakattoa kuistiksi rakennuksen eteen. Kuistin ja toisen päädyn alttariseinän ylle kohoavat erilaiset harjakattorakenteet, jotka saavat rakennuksen näyttämään paperista taitellulta origami-linnulta pesällään. Sisältä sen seinät liittyvät yhteen kuin kirkkoväkeä kokoavat kämmenet. Mäntypanelointi on saanut vuosien varrella lämpimänkeltaisen sävyn, johon liittyy värilasisten ikkunoiden kautta tuleva luonnonvalo. Pohjoiskarjalaisten kirkollisten rakennusten joukossa tämä tsasouna on ehdoton persoonallisuus. [1, 3]

Pyhän Johannes Kastajan tsasouna

Honkavaaran Pyhän Johannes Kastajan tsasounaan, jota kutsutaan myös Sinisen tien tsasounaksi. Niin kuin moni vilkkaasti liikennöidyllä paikalla oleva rakennus se on muuttunut monen silmissä itsestäänselvyydeksi. Juurella, rakennusta kiertäessä huomaa, kuinka poikkeuksellinen se on. Tässä rakennuksessa elämän koulima arkkitehti yhdisti kaksi päälinjaansa, karjalaisen hirsiarkkitehtuurin ja kirkolliset tilaustyöt. [1, 3]

Yksi erikoisimmista Pohjois-Karjalan Suonmaista on valokuvien mukaan ollut Kiteen Särkijärven tsasouna, rinteeseen upotettu rakennus, joka porrastettuine kattoineen on muistuttanut taidelukiota käyvien hobittien Kontuun suunnittelemaa korsua. Lopputulos on fantasia, kuin uni Hayao Miyazakin piirretyistä elokuvista, kepeä, jykevä, maassa kiinni ja lentoon lähdössä. Hirret ovat todella massiivisia – miten tällaisia on vuosituhannen vaihteessa vielä löytynytkään. [1, 3]

Vaikka rakennuksia ja omakotitaloja syntyi Villen suunnittelemina satoja, hän eli oman kodin menettäneenä evakkona loppuun saakka. Villen kädenjälki on näkyvissä monissa julkisissa rakennuksissa kaikkien yhteiseksi iloksi. Monet Villen ideoista olisivat voineet johtaa menestystarinaan toisenlaisissa olosuhteissa ja usein ne olivat liian paljon aikaansa edellä. Suunnittelu-uraan kuuluu useita omaperäisiä, hyvinkin erilaisia rakennuskohteita, joista hirsirakentaminen nousee erityisesti esille. Muita merkittäviä arkkitehtuurikohteita ovat kirkkorakennukset, jotka aikanaan aiheuttivat paljon keskustelua. [4, 3]

Vuonna 2004 vauhdikkaan miehen kropassa liki 70 vuotta työtä tehnyt sydän petti. Viikon kuluttua kammiovärinän alkamisesta Suonmaa kuoli Tikkamäellä Pyhäselällä. Rakennukset jäivät muistuttamaan persoonallisuudesta. [1, 3]

Töitä: [8]

• Bomban talo, Nurmes, 1978
• Lintulan luostarin kirkko lohkotiilestä 1966
• Kiteen Särkijärven tsasouna harkkotiilestä 1973
• Tohmajärven Petravaaran tsasouna puusta 1964
• Liperin tsasouna puusta ja laattakivestä 1973
• Pyhäselän Sinisen tien tsasouna siperianmäntyhirrestä 2001
• Parikkalan hotelli-ravintola Kägöne hirrestä 1986

Viitteet:

• [1] Suonna Kononen: Vilho Suonmaan elämä ja teot – suojärveläinen evakkopoika Vasili Surma nosti itsensä Pohjois-Karjalassa kysytyksi rakennusten suunnittelijaksi. Karjalainen 19.01.2019.
• [2] Suojärven ortodoksisen seurakunnan ja Veskelyksen ortodoksisen seurakunnan metrikkakirjat.
• [3] Kooste Reijo Savola.
• [4] Tanja Karttunen: "Minkä tein, sen tein": Vilho "Ville" Suonmaa. Karelia SanKar Oy, 2015.
• [5] Tanja Karttunen 03.02.2019.
• [6] Jukka Joutsi: Nurmes. [http://www.jukkajoutsi.com/nurmes.html]
• [7] Paavo Harakka (Fed’an Paušu): Bomban taloin plotńikoinda. Karjal žurnualu - karjalaine verkolehti. 2012. https://www.karjal.fi/verkolehti/2012/01/bomban-taloin-plotnikoinda/
• [8] Wikipedia: Vilho Suonmaa. [https://fi.wikipedia.org/wiki/Vilho_Suonmaa]

  ---

Lisätietoja - More information - Больше информации:

• Suojärven paikkakuntaprojekti
• Joensuun paikkakuntaprojekti
• YLE Uutiset: Lintulan luostari juhlii kaunistunutta kirkkoaan. 25.08.2013. [https://yle.fi/uutiset/3-6789849]

  ---

Tämä profiili oli Karjalan 164. viikkoprofiili (27.01.2019-02.02.2019).