Mauno Koivisto, 9th President of Finland

När han valdes till president hade han i egenskap av statsminister redan fungerat som tillförordnad president en tid, eftersom företrädaren Urho Kekkonen hade avgått av hälsoskäl året innan. Koivisto representerade Finlands socialdemokratiska parti, men lämnade detta som president då han tyckte sig stå över (utanför) partipolitiken. Koivisto var den president som stärkte parlamentarismen och beskar presidentens stora maktbefogenheter. Han förde en sovjetvänlig utrikespolitik, men dock inte i samma utsträckning som hans föregångare. Efter Sovjetunionens kollaps sade han upp avtalen och förpliktelserna med Moskva, och satte Finland på kurs mot väst och EU.

• http://no.wikipedia.org/wiki/Mauno_Koivisto

Suomen presidentti.

President of Finland.

Finlands president.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Mauno_Koivisto

http://www.kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/633

Mauno Henrik Koivisto (25. marraskuuta 1923 Turku – 12. toukokuuta 2017 Helsinki) oli Suomen tasavallan yhdeksäs presidentti. Hän toimi presidenttinä kaksi perättäistä kautta 1982–1994, ja sitä ennen hän hoiti presidentin tehtäviä vuoden 1981 lopulla Urho Kekkosen ollessa sairautensa vuoksi estyneenä. Koivisto halusi rajoittaa presidentin valtaoikeuksia ja vahvistaa pääministerin valtaa.

Pääministerinä Koivisto oli vuosina 1968–1970 ja 1979–1982, yhteensä 1 761 vuorokautta. Pääministerinä hän on Suomen viidenneksi pitkäaikaisin. Kansanedustajana hän ei kuitenkaan ole koskaan toiminut. Koivisto on vanhimmaksi elänyt Suomen presidentti. Koivisto on itse kuvannut itseään bernsteinlaiseksi sosialistiksi.

Koivisto toimi Suomen Pankin pääjohtajana 1968–1982. Mauno Koiviston aviopuoliso oli Tellervo Koivisto ja heillä on yksi tytär, Assi (s. 1957).

Elämä ennen presidentiksi valintaa

Mauno Koivisto oli talvisodan aikana 16-vuotias ja toimi vapaaehtoisena sammutusyksikössä kotirintamalla. Jatkosodassa hän palveli ensin vapaaehtoisena Itä-Karjalaan sijoitetussa sammutusyksikössä, mistä hän lähti suorittamaan varusmiespalvelusta Hyrylään helmikuussa 1942. Koulutus kesti puoli vuotta, jonka jälkeen hän siirtyi Karhumäkeen ja syyskuussa JR 35:en Poventsaan. Helmikuussa 1944 hän aloitti palveluksen Lauri Törnin johtamassa jääkärikomppaniassa. https://fi.wikipedia.org/wiki/Lauri_T%C3%B6rni Koivisto on sotilasarvoltaan alikersantti.

Koivisto liittyi sosiaalidemokraattiseen puolueeseen vuonna 1947. Hän osallistui kiivaaseen järjestösotaan Turun ja Hangon satamissa. Koivisto toimi aktiivisesti kommunisteja vastaan muun muassa ammattiyhdistyksen nimittämänä Turun satamakonttorin hoitajana vuonna 1948, jolloin kommunistien ylivalta murtui Turun satamassa.

Sodan jälkeen hän opiskeli työn ohessa iltaoppikoulussa ja pääsi ylioppilaaksi vuonna 1949. Hän jatkoi opintojaan Turun yliopistossa, josta valmistui filosofian kandidaatiksi ja lisensiaatiksi 1953 ja tohtoriksi 1956 sosiologian alalta professori Esko Aaltosen ohjauksessa. Opintojensa ohessa hän työskenteli muun muassa ahtaajana Turun satamassa, ja sai työssään aiheen väitöskirjaansa Sosiaaliset suhteet Turun satamassa (1956). Opinnäyte edusti työelämän tutkimuksen ensimmäistä aaltoa Suomessa. Opintojensa aikana Koivisto toimi myös kansakoulunopettajana Eurajoella ja Vahdolla vuosina 1951–1953. Vuosina 1954–1957 hän työskenteli Turun kaupungin ammatinvalinnanohjaajana.

Vuonna 1957 Koivisto siirtyi akateemisesta tutkimustyöstä Helsinkiin Helsingin Työväen Säästöpankin toiseksi johtajaksi. Hän nousi vuonna 1959 pankin toimitusjohtajaksi ja oli toimessa vuoteen 1968.[23] Helsingissä hän liittyi myös nuorten kansantaloustieteilijöiden muodostamaan O-ryhmään.[24] Kansantalouden asiantuntijana Koivisto vaikutti merkittävästi 1960-luvun alussa asuntorakennustoiminnan teollistamiseen ja aluerakentamisen vaatimien rahoitusmenettelyjen syntyyn, erityisesti asuntosäästämisjärjestelmään.

SDP:n jakautuessa Koivistokin joutui valitsemaan puolensa. Hän liittyi puolueen enemmistöön, leskisläisiin. Koivisto vastusti Honka-liittoa ja ajoi suhteiden solmimista presidentti Kekkoseen, Neuvostoliittoon ja kommunisteihin. Niin Neuvostoliitto kuin Kekkonenkin olivat valmiita tähän, mikä avasi Koivistolle tien valtakunnan politiikkaan. Vasemmiston saatua vuonna 1966 vaalivoiton Koivisto osallistui hallitustunnusteluihin ja nousi Rafael Paasion hallituksen valtiovarainministeriksi. Koivisto ajoi tehokkaita valtionyhtiöitä, teollistumista, maltillista kehitysaluepolitiikkaa ja hyviä suhteita Neuvostoliittoon. Koiviston valtionvarainministerikaudella Suomi korjasi vaihtotasettaan 31 prosentin devalvaatiolla ja tiukalla talouspolitiikalla, mikä herätti kritiikkiä. Koivisto valittiin valtiovarainministerin paikalta ensin Elannon pääjohtajaksi, mutta hän ei ehtinyt ottaa tehtävää vastaan, koska sai samaan aikaan viran Suomen Pankin pääjohtajana vuoden 1968 alusta.[26]Yleisen sanonnan mukaan Koivisto oli Suomen Pankissa ”korkoa kasvamassa” tulevia vastuullisempia tehtäviä varten.lähde?

Vuoden 1968 maaliskuussa Koivisto nimitettiin pääministeriksi ja hän muodosti hallituksen yhdessä Maalaisliiton ja SKDL:n kanssa. Kansanomainen ja arkisesti esiintyvä pääministeri nousi nopeasti Suomen suosituimmaksi poliitikoksi samalla, kun hallitus uudisti yhteiskuntaa vapaamieliseen suuntaan tuomalla keskioluen maitokauppoihin, laillistamalla abortin ja uudistamalla rikoslakia. Tšekkoslovakian miehitykseen vuonna 1968 Koivisto otti kantaa varovaisesti ja monitulkintaisesti, mutta epäonnistui Pohjoismaisen vapaakauppayhteisön Nordekin luomisessa Neuvostoliiton vastustuksen takia. Koiviston ensimmäinen hallitus päättyi vuoden 1970 vaaleihin, minkä jälkeen hän jatkoi Suomen pankissa. Paasion toiseen hallitukseen Koivisto nousi vuonna 1972 valtiovarainministeriksi.

Sosiaalidemokraattisen puolueen vahvimpana miehenä 1970-luvun lopulla oli puoluejohtaja Kalevi Sorsa, mutta kansan keskuudessa Koivisto oli suositumpi mielipidetiedustelujen mukaan. Sorsa oli Kekkosen suosiossa, ja Kekkonen koki Koiviston kilpailijakseen. Pääministeri Sorsa ja pääjohtaja Koivisto olivat lisäksi monista talouspolitiikan kysymyksistä eri mieltä. Pankkimiehenä Koivisto kannatti melko tiukkaa talouspolitiikkaa. Vuoden 1979 vaalien jälkeen Koivisto nousi pääministeriksi ja SDP:n epäviralliseksi ehdokkaaksi Kekkosen seuraajaksi.

Koiviston toinen hallitus saavutti nopeasti kansan suosion, mikä oli Koiviston noudattaman ”matalan profiilin politiikan” ansiota.kenen mukaan? Koivisto itse määritteli: ”On oltava niin matalana, että vihollinen ei osu.” Hallituksen suosioon vaikuttivat kuitenkin myös hallituksesta itsestään riippumattomat tekijät. Öljyn hinnan nousu 1970-luvun lopussa lisäsi työllisyyttä ja pelätty lama muuttuikin nousukaudeksi. Myös edellisen, Sorsan hallituksen aloittamien talouden elvytystoimien vaikutukset alkoivat näkyä Koiviston hallituksen toimikaudella. Toisaalta tämä lisäsi tyytymättömyyttä Koiviston omassa puolueessa SDP:ssä, koska se ei pystynyt esittelemään äänestäjäkunnalleen merkittäviä saavutuksia. Niinpä Keskustapuolueen lisäksi myös SDP:ssä esiintyi halukkuutta hallituksen kaatamiseen. Keväällä 1981 SDP ryhtyi kuitenkin näkyvästi tukemaan Koivistoa, kun puolueen johdolle selvisi, että hallituksen kaatuminen palvelisi ensisijaisesti Keskustapuolueen johdon tavoitteita. Kun Koiviston hallitusta yritettiin kammeta nurin, pääministerin luotettavimmiksi tukimiehiksi tulivat työministeri Arvo Aalto, opetusministeri Kalevi Kivistö, ulkomaankauppaministeri Esko Rekola sekä eduskunnan puhemies Johannes Virolainen.

Kaudet presidenttinä

Presidenttipeli keväällä 1981

Keväällä 1981 presidentti Urho Kekkosen dementia oli edennyt siihen vaiheeseen, että hänen eronsa oli enää ajan kysymys. Kekkosen lähipiiri, niin sanottu K-linja ymmärsi, että Kekkosen erotessa vallassa olevalla pääministerillä, joka hoitaisi väliaikaisesti myös presidentin tehtäviä, olisi etulyöntiasema presidentinvaalissa. Tilanne huipentui, kun tulopoliittista ratkaisua yritettiin saada kokoon. Suomen Kansan Demokraattinen Liitto olisi halunnut puuttua ratkaisuun liittyvän sosiaalipaketin sisältöön, kun taas Keskustapuolue esitti uusia maatalousvaatimuksia. Kun sosiaaliministeriö ilmoitti huhtikuun vaihteessa lakien olevan valmiita vasta kuukauden kuluttua, syytti presidentti pääministeriä hidastelusta. Käytyään presidentin luona kommunistipuolueen puheenjohtaja Aarne Saarinen ilmoitti lehdistölle presidentin kantana olevan, että ainakin pääministeri vaihtuu. Vallitsevan käsityksen mukaan hallitus tarvitsi toimiakseen nimittäjänsä eli presidentin luottamuksen, mutta tiedusteluaan lain tulkintaa oikeuskansleri Risto Leskiseltä ja eduskunnan puhemies Johannes Virolaiselta (kesk.) totesi Koivisto eroavansa vasta hänen tai koko hallituksen mahdollisesti saadessa epäluottamuslauseen eduskunnalta. Tapaus nosti Koiviston jo ennestäänkin suuren kansansuosion suorastaan pilviin: alettiin puhua ”Koivisto-ilmiöstä” tai ”Manu-ilmiöstä”.

Samaan aikaan presidentti Kekkosen terveydentila heikkeni nopeasti ja tieto hänen kunnostaan levisi julkisuuteen, erityisesti presidentin elokuisella Islannin-matkalla otettujen lehtikuvien myötä. Keskustapuolueen K-linjalle, joka pyrki kaatamaan Koiviston hallituksen, tuli nyt kiire.

Hallituksen kaatuminen olisi ollut keskustapuolueen johdolle tärkeää kahdestakin syystä. Jos pääministeriksi olisi saatu Koiviston tilalle Ahti Karjalainen, kuten puoluejohto kaavaili, myös Johannes Virolaisen mahdollisuudet päästä presidenttiehdokkaaksi olisivat heikentyneet, koska hän olisi todennäköisesti menettänyt eduskunnan puhemiehen paikan.

Syyskuussa 1981 kaikki kuitenkin muuttui, kun Kekkonen joutui sairauslomalle. Hallitus, oikeuskansleri ja Kekkosta hoitaneet lääkärit keskustelivat siitä, oliko Kekkonen enää riittävän oikeustoimikelpoinen voidakseen allekirjoittaa oman eroanomuksensa. Kekkonen ilmoitti lokakuussa 1981 eroavansa presidentin tehtävästä terveydellisistä syistä ja pääministeri Koivisto sai hoitaakseen tasavallan presidentin tehtävät, kunnes Kekkosen ero tulisi virallisestikin voimaan uuden presidentin astuessa toimeen.

Kekkos-tutkija Juhani Suomen mukaan Neuvostoliitto pelasi presidenttipeliä kaksilla korteilla, se yritti saada tehtävään myös Koiviston lisäksi Ahti Karjalaisen. Tosin tiedustelupalvelu KGB oli menettänyt luottamuksensa Karjalaiseen jo varhain. Poliittisen historian professori Timo Soikkanen arveleekin, että Neuvostoliitto alkoi suosia Koivistoa, koska Karjalaiseen ei voinut enää luottaa.

Ensimmäinen kausi 1982–1988

Vuoden 1982 presidentinvaalit jouduttiin pitämään ennenaikaisina, kun Kekkonen erosi presidentin paikalta kesken kauden. Vaalien ratkaisevalla kierroksella Mauno Koivistoa tukivat SDP ja SKDL:n enemmistö, mutta myös Suomen maaseudun puolue ja Perustuslaillinen Oikeistopuolue pyrkivät hyödyntämään ”Manu-ilmiötä” asettumalla hänen taakseen. Koiviston mielestä vasemmistopuolueiden yhteisillä äänillä oli suuri symboliarvo [28], kun taas SMP:n ja POP:n tuesta hän oli lähinnä vaivautunut. Näille puolueille taas oli tärkeää vaikuttaa siihen, ettei Kekkosen oman puolueen keskustan ehdokas, ainakaan "mustana hevosena" pidetty Ahti Karjalainen, tulisi valituksi.

Jotkut odottivat Koiviston valinnan aiheuttavan seuraavan vuoden eduskuntavaaleissa äänivyöryn vasemmalle, mutta sellaista ei tullut. Presidentinvaalilla oli selvä henkilövaalin luonne, vaikka se toimitettiin valitsijamiesten välityksellä. Tämä näkyi siinäkin, että Mauno Koiviston puoliso Tellervo Koivisto ja tytär Assi Koivisto valittiin SDP:n valitsijamiehiksi; edellisen äänisaalis 50 649 Helsingin vaalipiirissä oli suorastaan historiallisen suuri.

Koivisto vakuutti presidentiksi tultuaan jatkavansa Paasikiven-Kekkosen ulkopoliittista linjaa, minkä osoitti YYA-sopimuksen voimassaolon pidentäminen 20 vuodella hänen ensimmäisen virallisen Neuvostoliiton-vierailunsa yhteydessä kesällä 1983. Neuvostoliitto puolestaan ilmaisi luottamuksensa Suomen ulkopoliittisen linjan jatkumiselle myöntämällä Koivistolle Leninin kunniamerkin hänen 60-vuotispäivänään samana vuonna.

Sen sijaan Koivisto ryhtyi remontoimaan Suomen sisäpolitiikkaa ja ilmoitti vahvistavansa parlamentarismia varsinkin sisäpolitiikassa.

Kekkosen kaudelle tyypilliset virkamieshallitukset, eduskunnan hajottamiset ynnä muut puhtaalle demokratialle vieraat ilmiöt saivat loppua. Koivisto valitsi heti kautensa alusta pidättyvän roolin ”reservissä”. Koiviston mukaan presidentin kuului pysyä taustalla silloin, kun kaikki sujui hyvin. Presidenttiä tarvittiin hänen mukaansa vasta asioiden saadessa uusia käänteitä. Ensimmäinen näkyvä merkki sisäpoliittisen kulttuurin muutoksesta oli Urho Kekkosen hyljeksimän ja Neuvostoliiton äärioikeistolaiseksi leimaaman Suomen maaseudun puolueen nousu Kalevi Sorsan neljänteen hallitukseen vuoden 1983 eduskuntavaalien jälkeen sekä yhä pahenevista sisäisistä kiistoista kärsineen SKDL:n jättäminen oppositioon. Kokoomus sai puolestaan odottaa hallitukseen pääsyään vuoteen 1987.

Vaikka Koivisto presidenttikautensa alkaessa lupasi jatkaa edeltäjiensä ulkopolitiikkaa, entisestä alettiin hänen johdollaan siinäkin suhteessa irrottautua lopullisesti, joskin varovasti. Tämä näkyi selvimmin Koiviston tulkitessa yksipuolisesti uudelleen Pariisin rauhansopimusta ja lakkauttaessa YYA-sopimuksen heti Neuvostoliiton sisäisen tilanteen salliessa. Presidentin jättämää valtatyhjiötä ryhtyivät täyttämään pääministeriksi noussut Kalevi Sorsa, ulkoministeri Pär Stenbäck ja hänen seuraajansa Paavo Väyrynen sekä eduskunnan puhemies Johannes Virolainen. Urho Kekkonen nimitti yhteensä 21 hallitusta, Koivisto neljä. Suhdeluku 21:4 kertoo jotain olennaista kahden presidentin eroista, vaikka Kekkonen ehtikin hallita kaksi kertaa kauemmin ja osin levottomampana aikana kuin Koivisto. Koiviston käynnistämien uudistusten ansiosta Suomi muuttui sisäpoliittisesti repaleisesta, presidenttivetoisesta yhteiskunnasta yhdeksi maailman vakaimmista parlamentaarisista demokratioista. Ulkopolitiikka pysyi silti tiiviisti presidentillä, vaikka presidentin sisäpoliittisia valtaoikeuksia kavennettiinkin varovaisesti 1990-luvun alussa.

Aluksi monet epäilivät, ettei Koivistosta olisi edeltäjänsä Urho Kekkosen veroiseksi ulkopoliittiseksi voimahahmoksi. Veikkaus ei kuitenkaan osunut oikeaan. Koivisto teki useita historiallisia ja määrätietoisia ulkopoliittisia ratkaisuja, mutta tyyli oli aivan erilainen kuin edeltäjällä. Kekkonen pyrki näyttäviin aloitteisiin, vaikka ei aina uskonutkaan niiden läpimenoon. Koiviston aktiivisuus taas oli kuin jäävuori: vain huippu oli näkyvissä. Näkyvästi Koivisto käytti valtaansa Holkerin hallitusta muodostettaessa. Ennen vuoden 1987 eduskuntavaaleja porvaripuolueet Keskusta, Kokoomus ja Ruotsalainen kansanpuolue (RKP) olivat sopineet salaa hallituksen muodostamisesta. Kun niin kutsuttu kassakaappisopimus tuli Koiviston tietoon, hän raivostui. Presidentti ei voinut hyväksyä tilannetta, jossa hänet oli asetettu tapahtuneitten tosiasioitten eteen. Hän otti erittäin aktiivisen roolin, jonka seurauksena pääministeriksi tuli Harri Holkeri, Koiviston monivuotinen työtoveri Suomen pankista. Koivisto tuki Holkeria niin voimakkaasti, että hän oli valmis nimittämään jopa kokoomuksen vähemmistöhallituksen Holkerin johdolla. Hallituksesta tuli kuitenkin sinipunainen, sillä siihen osallistuivat kokoomuksen lisäksi SDP, RKP ja SMP. Koiviston menettelyä Holkerin hallituksen synnyssä alettiin kutsua "manuaaliseksi ohjaukseksi".

Koivisto ilmoitti ensimmäisen kautensa alussa jatkavansa edeltäjiensä Paasikiven ja Kekkosen linjalla. Koivisto matkusti Moskovaan vain viisi viikkoa virkaanastumisensa jälkeen. YYA-sopimuksen jatkaminen nostettiin esiin, vaikka se olisi ollut voimassa vielä kahdeksan vuotta. Paavo Lipposen mukaan Koivisto kuitenkin teki lopun Kekkosen aikaisesta nöyristelevästä suhtautumisesta Neuvostoliittoon päin sekä Moskovan sekaantumisesta Suomen asioihin. Myös professori Juhani Suomen mukaan linja idänsuhteissa ei pysynyt entisellään ja suomalaiset kääntyivät enemmän Neuvostoliittoa vastaan. Sen sijaan henkilötasolla Koivisto solmi erittäin lämpimän suhteen presidentti Mihail Gorbatšoviin ja Yhdysvaltain varapresidentti George Bushiin. Ulkopoliittinen käännös oli kuitenkin varovainen. Koivisto ei missään vaiheessa ottanut dramaattista pesäeroa aikaisempaan vaan käänsi valtiolaivan kurssin vakuuttaen koko ajan jatkavansa entisellä linjalla. Koiviston kauden alussa suhteet Ruotsiin viilenivät joksikin aikaa, kun Koivisto epäili ruotsalaisten sukellusvenehavaintoja.

Presidenttikaudellaan Koivisto seurasi asiantuntevasti Suomen vastavakoilu- ja tiedustelutoimintaa sekä korosti asiakirja- ja puhelinturvallisuutta.

Toinen kausi 1988–1994

Ulkopolitiikan saralla tapahtui tälläkin kaudella suuria muutoksia. Neuvostoliiton hajoamisprosessin aikana irtisanottiin YYA-sopimus sekä Pariisin rauhansopimuksen aserajoitukset. Myös Suomen jäsenhakemus Euroopan unioniin jätettiin Koiviston kaudella. Koivistoa voidaankin pitää ensimmäisenä presidenttinä, joka ratkaisevasti käänsi Suomen ulkopolitiikan painopisteen idästä länteen.

Koiviston toinen merkkisaavutus oli tasavallan presidentin aseman parlamentarisoiminen. Koiviston presidenttikaudella presidentin toimikaudet rajattiin kahteen kauteen. Tämä päätös ei olisi koskenut vielä Koivistoa, mutta hän ei kuitenkaan enää asettunut ehdolle kolmannelle kaudelle. Syynä toimikausien rajaukseen oli ollut Kekkosen pitkä hallintokausi. Koiviston aikana myös vähennettiin presidentin valtaoikeuksia ja muutettiin presidentin vaalitapaa. Vuoden 1988 presidentinvaalit jäivätkin viimeisiksi valitsijamiesvaaleiksi, sillä ennen seuraavia, vuoden 1994 vaaleja vaalitapa oli jo muutettu suoraksi kaksivaiheiseksi kansanvaaliksi.

Toisella kaudella Suomi alkoi askel askeleelta irrottautua varovaiselta linjaltaan kohti yhdentyvää Eurooppaa. Suomi hakeutui entistä tiiviimpään yhteistyöhön muiden länsivaltojen kanssa. Koiviston presidenttikaudella Suomesta tuli EFTA:n täysjäsen ja Euroopan neuvoston jäsen. Paasikiven, Kekkosen ja Koiviston vuosikausien uurastus kantoi hedelmää 26. lokakuuta 1989, jolloin Mihail Gorbatšov antoi Finlandia-talossa pitämässään puheessa varauksettoman tunnustuksen Suomen puolueettomuudelle. Suomi sai myös toimia Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton presidenttien tapaamisen isäntänä vuonna 1990.

Koiviston kaudella maailma ja Suomen asema siinä muuttui nopeasti. Neuvostoliitto hajosi, Baltian maat itsenäistyivät, Tiananmenin aukiolla tankit murskasivat mielenosoittajia. Koivisto tuli tunnetuksi varovaisista lausunnoistaan ja ”fundeeraamisesta”. Koiviston varovaista tyyliä arvioitaessa on kuitenkin muistettava, että erityisesti Koiviston ensimmäisen kauden alussa maailmantilanne oli huomattavan jännittynyt. Suomi joutui 1980-luvun alussa Neuvostoliiton kovan painostuksen kohteeksi niin sanotussa euro-ohjuskiistassa. Tiettyä arvaamattomuutta maailmanpoliittiseen tilanteeseen toi myös Yhdysvaltain uuden presidentin Ronald Reaganin harjoittama entistä kovempi ulkopoliittinen linja suhteessa Neuvostoliittoon sekä varustelukilpailun kiihtyminen. Lisäksi Neuvostoliitossa johtajat vaihtuivat tiheään tahtiin. Leonid Brežnevin kuoltua vuonna 1982 NKP:n pääsihteeriksi tuli Juri Andropov, joka oli ollut vuoden 1956 Unkarin kansannousun tukahduttamisen keskeisiä koordinaattoreita sekä painostanut vuonna 1981 Puolan viranomaisia määräämään maahan sotatilan ja kukistamaan Solidaarisuus-ammattiliiton. Koivisto suhtautui muun muassa Yhdysvaltain George H. W. Bushin ja Saksan Richard von Weizsäckerin ohella melko kylmäkiskoisesti Baltian ja muiden Neuvostoliiton alusmaiden itsenäistymiseen ja keskittyi tukemaan Gorbatšovia. Koivisto itse perusteli antamaansa tukea Gorbatšoville luotettavuuden demonstroimisella: Suomi tukisi myös Gorbatšovin seuraajaa yhtä uskollisesti kuin nyt Gorbatšovia. Gorbatšovia tukemalla haluttiin ennen muuta estää stalinistien paluu valtaan, mitä muun muassa CIA piti loppuun saakka vakavasti otettavana uhkana.

Suomi ei jättänyt kuitenkaan Koiviston kaudella käyttämättä historiallisia tilaisuutta saavuttaa entistä täysivaltaisempi asema, vaikka varoikin puuttumasta rajojensa ulkopuolella sattuviin tilanteisiin. Saksojen yhdistyttyä lokakuussa 1990 Koivisto irtisanoi yksipuolisesti Pariisin rauhansopimuksen Suomen aseistautumista koskeneet määräykset sanelemalla tätä koskeneen toteamuksen valtioneuvoston presidentin esittelyssä pöytäkirjaan. Neuvostoliiton loppuvaiheessa syksyllä 1991 Koivisto irtisanoi samalla tavoin YYA-sopimuksen. Uuden ystävyyssopimuksen neuvottelut olivat käynnissä joulukuussa 1991, mutta lopulta ystävyyssopimus solmittiin Venäjän, Neuvostoliiton seuraajavaltion kanssa[33]. Vuonna 1992 Koivisto ilmoitti kantanaan, että Suomen tulisi liittyä Euroopan Yhteisön, nykyisen Euroopan unionin jäseneksi. Jäsenhakemus jätettiin samana vuonna. Jäsenyysehdot lyötiin lopullisesti lukkoon 1. maaliskuuta 1994, jolloin Koivisto jätti virkansa seuraajalleen Martti Ahtisaarelle. Koiviston elämäntyön voi sanoa päättyneen historialliseen saranakohtaan. Muistelmiensa mukaan Koivistoa jäi harmittamaan, että Suomen jäsenyys EY:ssä varmistui vasta illalla 1. maaliskuuta 1994, mutta presidentti oli ehtinyt vaihtua jo aiemmin samana päivänä.

Suomi pelkäsi työvoimapulaa ja alkoi houkutella paluumuuttajia muun muassa Ruotsista. Koiviston tokaisu, että inkeriläisiä kohdellaan paluumuuttajina, muovasi maahanmuuttopolitiikkaa vuosiksi eteenpäin.

Yhteenveto

Koiviston presidenttikausia voisi luonnehtia eräänlaiseksi äärimmäisyyksien ajaksi. Koiviston hallitseman 12 vuoden aikana Suomi koki niin häikäisevän taloudellisen nousun kuin tyrmäävän lamankin. Entisen pankinjohtajan rohdot eivät tehonneet ylikuumenneeseen talouteen. Koivistoa on osaltaan syytetty 1990-luvulla koetusta lamasta, koska hän kannatti Harri Holkerin, Kalevi Sorsan, Esko Ahon ja Suomen Pankin johtajan Rolf Kullbergin ohella sittemmin vääräksi tuomittua vahvan markan politiikkaa. Laman puhkeamiseen vaikutti kuitenkin useita muitakin tekijöitä. Merkittävin sellainen tekijä laman syvyyteen, johon Suomi ei voinut vaikuttaa, oli Neuvostoliiton romahdus. Suomen vientituotteet Neuvostoliittoon olivat tyypillisesti sellaisia, joille oli hyvin vaikeaa löytää korvaavia markkinoita esimerkiksi Länsi-Euroopasta.

Juhani Suomen mukaan Koivisto hoiti edeltäjiensä Paasikiven ja Kekkosen tavoin yhteyksiä Neuvostoliittoon KGB:n avulla. Kyse ei hänen mukaansa ollut tiedustelusta vaan järkevästä toiminnasta: KGB-yhteys oli suorin ja varmin linkki neuvostovaltion johtoon. KGB-toimitsija Viktor Vladimirovia Suomi luonnehtii Koivistojen perhetutuksi.

Poliittinen toiminta presidenttikausien jälkeen

Presidenttikautensa jälkeen Koivisto on esittänyt usein kriittisiä kommentteja maailmanpolitiikasta ja julkaissut moniosaisen muistelmateossarjansa, joka on keskeinen lähde tutkittaessa 1960–1990-lukujen poliittista historiaa sekä Venäjää käsittelevän teoksen Venäjän idea.

Julkisuudessa Koivisto on arvostellut Naton roolia Kosovon sodassa ja syyttänyt Martti Ahtisaaren presidenttikaudella Suomea Venäjän unohtamisesta. Niin ikään hän on vastustanut Suomen liittymistä Natoon.

Presidenttikautensa alussa Koivisto erosi SDP:stä, mutta liittyi takaisin puolueen jäseneksi kautensa jälkeen.