Aleksandra Timofeintytär Hokkinen

Emäntä. Kajaani.

Kotoisin: Kiimasjärvi, Aunuksen Karjala, Venäjä.

Syntymä / Birth / Рождение:

Aleksandra Timofeintytär Alimpijeva syntyi Aunuksen Karjalan Kiimasjärvellä 23.04.1891. Syntymäaikatieto Mikkelin maakunta-arkiston sukuselvityksessä.

Avioliitto / Marriage / Брак:

Matti (Markke) Grigoreinpoika Hokkinen ja Aleksandra Timofeintytär Alimpijeva vihittiin molempien toiseen avioliittoon 31.03.1940. Vihkitieto Mikkelin Mikkelin maakunta-arkiston sukuselvityksessä.

Kuolema / Death / Смерть:

Lähde: Petroskoin kansallinen arkisto Fond 25, Opis 27, Delo 292 Metricheskije knigi Kimasozerskogo prihoda za 1880-1899 gg. Tutkija: Denis Kuzmin 7/2016.

Sukupuu: http://www.karjalansivistysseura.fi/sampo/sites/default/files/dokum...

Virkatodistukset: Arkistolaitos, Mikkelin Maakunta-arkisto: AL/5151/07.01.03.04.00/2011, toim.siht. Anja Valentin. Ortodoksinen kirkko, Kuopio. Rekisterisihteeri Sanna Heiskanen 11.3.2011

Elämäkerta / Biography / Биография:

Oljo Samulisen 6.5.1942 päivätystä tekstistä poimittua: Kiimasjärven kirkonkylä muodostui seitsemästä kyläkunnasta, jotka olivat sijoittuneet kauniin Kiimasjärven ympärille: Eläjien soari, Karpan puoli, Niemi, Mattisen lahti, Ontropanniemi, Tervalahti ja Herranpuoli. Niemessä sijaitsivat kirkko, pappila ja kyläkunnan viljamakasiini. Se oli vastapäätä Karpan puolta ja vain ehkä 70 metriä leveä salmi erotti ne toisistaan. Niemellä oli 14 taloa. Alimpeisen Huotari, Aleksandran isänisä, oli aikoinaan ollut laukunkannossa ja vietti loppuvuotensa kotonaan ahkerasti metsästellen. Hän eli arviolta 104 -vuotiaaksi. Huotarin pojista vanhin Timo, Aleksandran isä, oli laukunkannossa suurimman osan iästään, mutta rakenteli ja laitteli taloaan ahkerasti. Hän oli aikoinaan kunnallisissa toimissa, viimeksi ns. soštkoina ja siihen se virka taisi päättyäkin.

Perheessä oli Oljon mukaan kolme poikaa, joista nuorin oli Kondratta, mutta Aleksandra kertoi itse, että hänellä oli kaksi veljeä; Aleksander ja Nikolai eli Miikkuli ja yksi sisar, Olga. Aleksandr oli vanhin ja vietti viisi vuotta Karpaateilla sodassa, Miikkuli oli Allaa nuorempi ja Olga nuorin lapsista. Kondratia nimi mainitaan Aleksandran rukouskirjassa. Samoin Tatjana, Timofei, Keenjii, Kirila, Marii, Jefima, Fekla, Kirila ikiaikia, Arhipa mustamatoma, Frigoria ikiaikiasukulai, Kirila, Fefzema sekä oma perhe: Matti, Sandra, Pekka, Ida Irene, Siviä, Taimi Ragel, Annikki ja Jaakko.

Irene, Aleksandran tytär kertoo:

Kun Alla oli 12 -13 -vuotias, hänen ensimmäinen suuri menetyksensä tapahtui eräänä syyskesän yönä, isän ollessa tavanomaisilla virkareissuillaan - heidän kotitalonsa syttyi palamaan. Vuosi oli 1903. Onneksi naapurin väki huomasi palon ja riensi nukkuvaa perhettä herättämään viime hetkellä. Perhe pelastui, mutta asuin- ja navettarakennus paloivat karjoineen kaikkineen eikä mitään ollut pelastettavissa. Ystävälliset naapurit auttoivat perhettä monella tavalla: antoivat ruokaa, vaatetta ja suojaa.
Päivän valjetessa Alla näki isänsä saapuvan kotipihan portille. Tämä pysähtyi, risti silmät ja sanoi: "Kait tämä on miulle sallittu" itkien katkerasti. Allastakin tuntui, että koko maailman tuskat olivat tehneet pesän hänen sydämeensä, kun hän kertoi isälleen Tatjana -äidin yölliset tuskanhuudot ja sisarusten sydäntä särkevät itkut. Alla seisoi pitkään isänsä kanssa kotitalon raunioilla, painoi päänsä tämän rintaa vasten tuntien turvalliset kädet ympärillään.

He joutuivat asumaan karjasuojissa, kunnes myöhemmin, ajan kuluessa isä rakensi heille erilliset pirtit, asuin- ja navettarakennukset.

Alla kasvoi nuoreksi naiseksi lähestyen 18:a ikävuottaan, kun hän alkoi kulkea tansseissa toisten nuorten kyläläisten kanssa. Ainakin kerran vuodessa Aunuksen Karjalassa oli tapana pitää suuret tanssiaiset ja juhlat, johon kokoontuivat sekä nuoret että vanhempi väki karkeloimaan. Nuoret, joilla oli itsevarmuutta, katsastelivat sopivaa ja mahdollista elämänkumppania. Tanssien ja piirileikkien lomassa, silloin tällöin, aina yksi jos toinenkin löysi mieluisan kamraatin.

Niinpä Allakin löysi nuoren miehen, joka viekoitellen heilutti koreata liinaansa iloisen ja naisellisen Allan edessä. Nauru heläsi kun Alla tarttui huiviin, mikä oli merkki siitä, että mielehinen oli puolin ja toisin löytynyt. Hän tanssi kuin mieletön varsa; askel oli kevyt ja haaveissa huoleton, turvattu elämä.
Häiden jälkeen morsian hyvästeltiin aunuksenkarjalaiseen tapaan. Alla itki katkerasti jättäen kotinsa ja vanhempansa. Alla läksi miehen mukaan, miehelään, miehen omaksi. Aunuksenkarjalainen mies omisti vaimonsa siitä hetkestä, kun tämä liinaan tarttui.

Alla oli hyvä ja ahkera miniä, olihan hän kotonaankin joutunut tekemään paljon töitä isän ollessa usein pois kotoa. Miehen vanhemmat toivoivat jo miniältään lasta, jota ei kuitenkaan alkanut kuulua. Mies ryypiskeli iltaisin entisten poikakavereittensa kanssa ja kuritti vaimoaan kotiin palattuaan, ellei tämä ollut tarpeeksi hellä. Mies heitteli Allaa seinästä seinään. Huonoa avioliittoa synkisti entisestään se, että työtä teetettiin enemmän kuin olisi ollut tarpeenkaan, mutta Alla oli tottelevainen tyytyen kohtaloonsa; olihan hän itse yltiöpäissään valinnut miehen - vanhempiensa estelyistä huolimatta. Kosijoita olisi ollut muitakin. Kohtalo kuitenkin puuttui peliin, sillä mies sairasteli ja kuoli ns. vesipöhöön. Näin ollen Alla jäi miesvainajansa taloon anopille "kotaorjaksi" vielä kahdeksi vuodeksi. Tuo aika oli hänelle varsin raskas. Lopulta Alla päätti lähteä pois ja siitä kerrotaan kahdenlaista eri tarinaa: Ensimmäisessä versiossa Allan isä Timo, oli hakenut tyttärensä orjuudesta pois ja toisen version mukaan väitetään Allan pyytäneen palkaksi talon vanhaa ruunaa, jolla voisi palata isänsä kotiin. Muuta palkkaa hän ei olisi ollut vailla. Hevosta ei annettu, joten Alla läksi jalan. Hevonen kuitenkin upposi suohon ja hukkui Allan lähdön jälkeisenä päivänä. Miehen kuolema ja Allan kotiinpaluu ajoittuvat 1910 - 1915 -lukujen vaiheille. Allan isä, Timo, tiesi tyttärensä vaikeuksista ja toivoi Allan palaavan kotiin vanhempiensa luokse ja niin hän tekikin.

Noihin aikoihin Aunuksen Karjalassa alkoivat vaikeat ajat, sodan uhka oli suuri, elettiin alkavan murroskauden tunnelmissa. Kapinat nostivat päätään. Alla huomasi ihmisiä siirtyvän vähitellen rajan yli Suomeen ja Alla houkutteli vanhempiaan lähtemään Suomen puolelle, mutta he eivät suostuneet jättämään kotiaan ja synnyinseutuaan, eivätkä pelänneet kuolemaa. Eräänä yönä Alla oli nähnyt unen: hän istui paljain jaloin kotinsa rappusilla, kengät vieressään. Hänen eteensä ilmestyi Kristus sanoen: "Alla, pane kenkäsi jalkaan ja pakene!" Tämän hän kertoi vanhemmilleen ja liittyi toisten pakenevien joukkoon - kohti määränpäätään - Suomea. Alla kuuluu sanoneen (Jaakko kertoo): "Kai puhuttih jotta raja mänöy kiinni ta lähettih Suomeh, nii myögi lähettih:"

Teiden varsilla oli ollut paljon Suomeen pyrkijöitä, monien muiden mukana Allakin saapui siskonsa Olgan kanssa vihdoin Sortavalaan tietämättään miksi hän tuli juuri tänne. Joku vanhempi ja viisaampi oli tietävinään paremmin. Monta mutkaa oli ollut matkassa, jalan kulkiessa ja vielä vaikeampaa oli oudossa paikassa löytää asunto ja elanto. Mutta hädässä ystävä tunnetaan, toinen toistaan tukien ja auttaen päästiin eteenpäin.

Seuraavat tapahtumat voivat sijoittua Suomeen tai Sortavalaan: Niin meni kesä ja niin meni talvi; töitä tehtiin mitä sattui saamaan. Alla pesi pyykkiä, oli lapsenlikkana, teki töitä ruokaloissa ja kutoi kirjolapasia - käsistään kun oli kätevä. Kunnes sitten kerran, hän tapasi erään vienankarjalaisen miehen, johon rakastui ja he menivät yhteen asumaan. Vaikka mies oli viinaan menevä, niin olosuhteiden pakosta Alla ryhtyi hänen talouttaan hoitamaan. Kuitenkin sattui sellainen ikävä tapaus, että mies joutui taposta vankilaan. Uhri oli ryssitellyt Allan miestä ja tämä pikaistuksissaan oli syyllistynyt surmatyöhön. Myöhemmin tämäkin mies kuoli - lentävään keuhkotautiin vankilassa.

Alla synnytti avoliitossa ollessaan miehelle tytön (Annikki Alimpijeff), jonka kanssa nuorella äidillä oli suuria vaikeuksia. Lasta hoitaen ja monenlaisia töitä tehden, hänen tielleen osui suomalainen taiteilija, joka ihastui vielä kukkeaan nuoreen naiseen lapsensa kanssa ja niinpä hän otti nämä suojiinsa. Alla puolestaan huolehti miehestä ja lapsen hyvinvoinnista. Taiteilija käytti sekä äitiä että lasta maalauksissaan mallina.

Samaan aikaan alkoi Suomessakin tiukat ajat: työttömyys ja ruoastakin oli puute. Eräänä päivänä taiteilija oli kadonnut teille tietymättömille - ehkä Ameriikkaan. Allalle syntyi muistoksi isänsä näköinen potra ja pulska poikalapsi. - Pojasta tuli myöhemmin taitelija (Pekka Alimpijeff). Alla joutui jälleen kerran luopumaan puolisostaan ja silloin hän päätti hakeutua Suomeen, Kyminlinnaan, lapsiensa kanssa. Oliko Olga hänen mukanaan vai kadottiko Alla Olgan jossain matkan vaiheilla, siitä ei ole tietoa."

Jaakko kertoo:

Äitini lapsuudesta minulla on mielikuva paikallisissa oloissa vahvasti eläneestä perheestä, jossa lapsuuden aika oli onnellista. Perheen asema on ollut myös arvostettu ja heidän elintapansa menestyvä. Sikäläisen mittapuun mukaan, hänen isänsä Timo, on ollut sivistynyt ja aikaansa seuraava henkilö. Luku- ja kirjoitustaitonsa ansiosta kyläläiset olivat valinneet hänet kylänvanhimmaksi, sotškoiksi, hoitamaan heidän virka-asioitaan tarvittaessa. Tuohon aikaan luku - ja kirjoitustaitoisia oli kylillä harvassa.
Lapset kävivät sikäläistä venäläistä alkeiskoulua talvisin. Puhuttiin myös lukutuvista. Kylässä oli myös pieni kirkko, tšašouna, joka hoiti kyläläisten hengellisiä tarpeita ja opetti heille luottamusta Korkeimman voimaan; Hospoti Jumalaan.
Äidilläni oli kaksi veljeä ja yksi sisar. Veljistä hänellä oli lippaassaan valokuvat: Aleksander (20.5.1884), seisoi kuvassa talvivaatetuksessa. Äitini sanoi hänen olleen seitsemän vuotta sodassa Karpaateilla. Nuorempi, Nikolai -veli (8.3.1897) on kuvauttanut itsensä "studiokuvana" Sortavalassa; kuvassa on ehkä 25 -vuotias, pystytukkainen mies, vaaleassa liivipuvussa, patiinit jalassa. Ilmeinen aikakauden keikarityyppi. Miikkula -veikko, kuten mamma häntä nimitti, oli hänelle hyvin läheinen ja esiintyi usein mamman muisteloissa. Miikkulaan liittyvä arviointi ratkaisi aikoinaan minun ammatillisen suuntautumiseni.
Lyhyt episodi 1950 -luvun alusta edelliseen lausumaani liittyen:
Kajaanissa oli ed.vuonna aloittanut valmistava, 2 -vuotinen ammattikoulu, jossa oli puu -ja metallilinja. Ammattikoulu korvasi tuolloin kansakoulun jatkoluokat (7-8), joten hakeuduin kuudennen luokan jälkeen sinne. Kotona linjavalinnasta keskusteltaessa, mamma totesi: "A nikkariks jo rubie! A miun Miikkula -veikko kaikk rattahat vuoli tammeh". Miikkula -veikko oli ilmeisesti ollut kätevä käsistään. No, minä pyrin puulinjalle ja pääsinkin sinne, koska metallilinja oli tuolloin paljon suositumpi kuin ja enemmistö kouluun pyrkijöistä oli laittanut sen ensisijaiseksi valinnaksi.
Mainitsin tämän vain esimerkkinä siitä, miten monella tavalla suvun aiemmat vaiheet voivat vaikuttaa jälkipolvien valintaan.

Aleksandra saapui Sortavalan kautta Kyminlinnan pakolaisleirille, kirjoittautui Karjalan pakolaisten rekisteriin 11.1.1929. Siellä hän tapasi Matti Hokkisen, joka kirjautui pakolaisrekisteriin vasta 16.5.1932. Rakastavaisten tarinasta Kyminlinnan valleilla on muutamia kuvauksia Timo Tervosen kirjan alkuperäisteksteissä, mutta etenkin leirielämästä siinä kerrotaan varsin seikkaperäisesti. Aleksandra ja Matti saivat avoparina Kyminlinnassa neljä lasta: Irene, Siviä, Taimi ja Jaakko. He eivät voineet avioitua, koska Matilla jäi kokonainen perhe; vaimo ja neljä tai jopa kuusi lasta Jyskyjärvelle. Matin kerrotaan sanoneen, ettei vaimo halunnut siirtyä Suomeen. Kuitenkin Pakolaisrekisterissä on tietoa, että Matin 1. vaimo Paraskeva Timontytär Ananin lapsineen on viety vangittuina Turkinsaareen (vahvistus Pakolaisrekisteristä). Juuri muuta tietoa ei heistä olla saatu.

Annikki ja Pekka kävivät pakolaiskoulua ja heidätkin mainitaan Tervosen kirjassa. Aleksandra ei liene kertonut tuosta ajasta juuri mitään lapsilleen - kuka muistaa sitten mitäkin. Tervosen kirjan mukaan elämä leirillä oli köyhää jo ennestään puutteenalaisille ihmisille, ruoka yksipuolista (paljon kapakalaa), työtä teetettiin joka päivä eivätkä perheet saaneet välttämättä elää samassa huoneessa vaan usein miehet ja naiset asuivat erillisissä tiloissa. Matti Hokkinen oli jossain vaiheessa aikeissa lähteä Karjalaan vielä sotimaan, mutta korkean ikänsä (n.64v) vuoksi häntä ei hyväksytty rintamalle. Hän oli ollut jopa valmiusjoukoissa, mutta sitten oli sanottu: "Ei täällä sentään ukkoja vielä tarvita" ja Matti joutui luopumaan uhmastaan taistella ja puolustaa synnyinseutujaan. Matin tarinasta puhuttakoon hänen omassa henkilökuvauksessaan. Sodan syttyessä perhe siirtyi junalla Oulun Maikkulaan joskus syyskuussa 1939. Heidät lopulta vihittiin vaatimattomin menoin, ilmeisesti Oulussa, 31.3.1940 molempien toiseen avioliittoon. Oli pitänyt odottaa 10v, jotta edellinen liitto mitätöityisi. - Jossain vaiheessa tyttäret olivat sijoitettuna lastenkotiin ehkä Toijalassa, mutta siitä ei ole täyttä varmuutta.

Sodan, puutteen ja ahtauden ahdistamina Aleksandra ja Matti päättivät laittaa kolme tytärtään Ruotsiin menevään junaan sotalapsina, laput kaulassaan, mutta Jaakko sai jäädä Aleksandran helmoihin. Annikki ja Pekkakin siirtyivät Ruotsiin, jonne Pekka jäi loppuelämäkseen. Sittemmin perhe muutti Kajaaniin ja kirjautui Kajaanin ortodoksiseen seurakuntaan 14.1.1953. Tyttäret tulivat sodan jälkeen kotiin Kajaanin Purolaan n. 1946. Siviä ja Taimi eivät kuitenkaan ymmärtäneet suomenkieltä, joten siirtyminen rikkaista olosuhteista köyhään "kotiin", oli kaikille osapuolille vaikeaa ja traagista. He eivät tunteneet vanhoja vanhempiaan eivätkä ymmärtäneet heitä. Suomenkielen oppiminen alkoi kuitenkin sujua ja tytöt kävivät Purolan kansakoulua. Ruotsin kaipuu ei sammunut heissä koskaan ja näin ollen he palasivat tuon tuostakin Ruotsiin takaisin ja lopulta jäivät sinne. Irene jäi Kajaaniin huolehtimaan vanhoista vanhemmistaan.

Aleksandra ja Matti asuivat Jaakon kanssa kolmisin vuoteen 1957, jolloin Matin elämä päättyi 1957 liikenneonnettomuuden seurauksena. Aleksandra asui Jaakon kanssa kahdestaan aina vuoteen 1961, kunnes Jaakko lähti Lahteen teknilliseen kouluun yhdessä tulevan puolisonsa Tyynen kanssa. Aleksandra muutti asumaan Irenen perheeseen ja eli siinä aina kuolemaansa saakka. Hän oli hyvin melankolinen ihminen elämänsä loppuvaiheessa. Hän huokaili jatkuvasti hospotipomilautaan ja voivotteli ääneen: "A tiäl vierahal mual olemma!" Hän kaipaili alati takaisin synnyinsijoilleen, saamatta koskaan enää siellä vierailla. Mamma oli sanonut elämästään: "A kirjavamb kunj kirjava tikka medsäss, on miun elämäin ollt!"

Aleksandran, saati Matinkaan nuoruusvuosista, sukunimestä ja menneisyydestä ei heidän lapsilleen ollut muodostunut selkeää kuvaa. He olettivat äitinsä sukunimen olevan joko Alimpijeff taikka Miinin. Asioista vaiettiin, monia asioita hävettiin ja pelättiin jopa Siperiaan joutumista tms. Niinpä Matti ja Aleksandra kiistelivät keskenään venäjänkielellä, etteivät lapset ymmärtäisi.

Viimeisenä elinpäivänään, mamma kävi kuokkimassa perunoita pellosta, meni kellariin pesemään kumikenkänsä ja voimatonna paneutui maata. Siitä hän nousi hoiperrellen ja huutaen: "Pravoskoikaa, pravoskoikaa, hospotipomiloi!" Muistan sen kuin eilisen päivän. Mamma ei suostunut lähtemään autoon ilman kenkiään ja takkikin piti päälle saada. Hänet vietiin sairaalaan 5.6.1967, jossa hänen elämänsä päättyi 76 -vuotiaana samana päivänä.

Odottelin ikkunassa hänen paluutaan ja silloin minäkin jouduin luopumaan, ensimmäisen kerran elämässäni, kaikkein tärkeimmästä ihmisestä - mammastani, jonka elämä oli jatkuvaa luopumista.

Eija Heikkinen

Lisätietoja - More information - Больше информации:

Timo Tervonen: "Vallien sisällä - vallien ulkopuolella" -kirjassa (KSS, 2015) kuvataan Aleksandrankin elämää pakolaisena Kyminlinnan pakolaiskeskuksessa. http://www.karjalansivistysseura.fi/kauppa/vallien-sisalla-vallien-...

Karjalan Heimo 1-2/2013, s. 6-11; Martti Weckroth: Oljo Samulinen kertoo Kiimasjärven kylistä osa 1. Sampo -tietokanta, Karjalan sivistysseura ry http://www.karjalansivistysseura.fi/sampo/sites/default/files/kh-ar...

Karjalan Heimo 3-4/2013, s. 36-39; Martti Weckroth: Oljo Samulinen kertoo Kiimasjärven kylistä osa 2. Sampo -tietokanta, Karjalan sivistysseura ry http://www.karjalansivistysseura.fi/sampo/sites/default/files/kh-ar...

Karjalan Heimo 5-6/2013, s. 68-72; Martti Weckroth: Oljo Samulinen kertoo Kiimasjärven kylistä osa 3. Sampo -tietokanta, Karjalan sivistysseura ry http://www.karjalansivistysseura.fi/sampo/sites/default/files/kh-ar...

Repolainen 74 Jäsentiedote 4/2015 http://repola-seura.net/repola_aineisto/repolainen/Repolainen74.pdf

Karjalan Heimo 5-6/1997, Sampo -tietokanta, Karjalan Sivistysseura ry http://www.karjalansivistysseura.fi/sampo/sites/default/files/kh-ar...

Oma Mua -lehti noumero 45/2015, Martti Weckrothin kokoelmat: "Kyläpapin elämyä 1800-luvun Kiimasjärvellä" http://l.facebook.com/l.php?u=http%3A%2F%2Fomamua.ru%2Fliv%2Fissues...

Nivalalaisen Antti: Marjoniemen Karjalan-retki 1922, KirjastoVirma http://www.kirjastovirma.fi/nivala/marjoniemi

Jaakko Hokkisen (1938 -2011), Aleksandran nuorimman pojan kertomaa 1.2.2003 kirjeessään minulle sekä äitini Iida Irene Heikkisen (1.4.1933) (os. Hokkisen) kirjoittamia muistiinpanoja. (Eija Heikkinen)

Tämä profiili oli Suojärvi-projektin 41. viikkoprofiili (18.09.2016-24.09.2016).